ATSO EERIKÄINEN Ikuisuudesta aikaan: todellisuuden dimensionaalinen visio. Helsinki: Books on Demand 2007. 219 s.
Atso Eerikäinen väitteli vuonna 2000 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa saksalaisen Karl Heimin ajattelusta. Eerikäinen julkaisi myöhemmin (2003) väitöskirjansa pohjalta kansainvälisen kustantajan tuottaman kirjan Heimin metafyysis-teologisesta maailmankuvasta. Käsillä oleva kirja on suomenkielinen esitys aiheesta. Karl Heim (1874–1958) oli saksalainen teologi, joka tutki uskon ja tiedon, erityisesti uskonnollisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan suhdetta. Hänen aihetta käsittelevä pääteoksensa käsittää kuusi osaa. Heim toimi teologian professorina Münsterissä ja Tübingenissä. Saksassa vaikuttaa myös Karl Heim -seura, joka pyrkii edistämää kristillisen uskon ja luonnontieteen välistä keskustelua. Heimin filosofisena taustana on saksalaisen (kriittisen) idealismin perinne (Kant, Fichte, Schelling) ja toisaalta fenomenologia ja eksistentialismi. Heim oli sangen hyvin perillä 1900-luvun fysiikan kehityksestä, mikä mahdollisti hänelle fysiikan käsitteiden ja tulosten huomioon ottamisen metafyysisessä teorioinnissa. Eerikäinen kuvaa Heimia ennen kaikkea monistisena ajattelijana, joka pyrkii tasoittamaan kantilaisesta filosofiasta nousevat vastakohtaisuudet. Kant yritti yhdistää idealismin ja realismin, rationalismin ja empirismin selittämällä, että tietävä subjekti tajunnan muotojen ja kategorioiden kautta aktiivisesti vaikuttaa siihen, miten hän maailman kokee. Mutta jos tietomme rajat ovat samalla maailmamme rajat, emmekä kuitenkaan halua sitoutua varsinaiseen idealismiin, törmäämme kysymykseen tietomme ja tietoisuutemme ulkopuolisesta todellisuudesta ”sinänsä”. Heim lähtee purkamaan tätä ja muita perinteisen filosofian jakoja ottamalla tärkeimmäksi peruskäsitteekseen ”avaruuden” (tai ”dimension”). Heimille avaruus ei tarkoita vain fysikaalista tai matemaattista avaruutta vaan myös ”minän” tai ”sinän” kokemuksellista avaruutta ja näiden kohtaamisen synnyttämää eksistentiaalista avaruutta. Tämä lisäksi on panpsyykkisiä avaruuksia, joita me emme voi kokea emmekä kuvata edes matemaattisesti. Kunkin tyypin avaruudet ovat ”rajattomia ja äärettömiä kontinuumeja” ja toisen avaruuden olemassaolosta pääsemme selville siten, että uusi avaruus ”avautuu” meille samalla tavoin kuin siirryttäessä euklidisesta epäeuklidiseen geometriaan. Heimin dimensioteorian toinen peruskäsite on ”raja”. Sisällöllinen raja vallitsee kahden tai useamman sisällön välillä samassa avaruudessa, dimensionaalinen raja taas vallitsee kahden tai useamman avaruuden välillä. Esimerkiksi mielen avaruuksien sisällöllinen raja on ”fenomenaalinen ajallinen kesto, koska psyykkiset tapahtumat ovat ainakin fysikaalisessa ajassa ulottuvaisia eli niillä on tietty kesto” (s. 87). Kolmas käsite eli polariteetti, jonka Heim omaksui Schellingiltä, samanaikaistaa ja siten yhdistää todellisuuden vastakohdat. Todellisuudessa vaikuttaa aina voiman ja pyrkimyksen ohella vastavoima/vastapyrkimys; Heimiin vaikutti myös taolainen ajattelu. Polaarisen, immanentin todellisuuden lisäksi Heimin visioon kuuluu ylipolaarinen, transsendentti todellisuus. Jälkimmäinen ei kuitenkaan ole avaruudellisesti tuonpuoleinen, vaan ajallisesti toisenlainen: sen aika ei ole peräkkäistä, kestollista aikaa, vaan ikuisuutta. Heimin Jumala-käsitys edustaa jonkinasteista panenteismia. Polaarinen todellisuus ”jollakin tavalla partisipoi tai ’sisältyy’ Jumalan [ylipolaariseen] avaruuteen, muttei ole sen kanssa identtinen” (s. 139). Näistä aineksista Heim rakentaa metafyysisen vision todellisuuden luonteesta. Immanentin, polaarisen todellisuuden perussuhteina ovat ”minä”- ja ”sinä-avaruus” ja näiden suhde tosiinsa, toisaalta ”minun se” ja ”sinun se” sekä näiden suhde ”minuun” ja ”sinuun” ja toisiinsa. ”Minä” on tiedostava ja tahtova, objektivoitumaton, läsnä oleva todellisuus: näkevä kohta, joka ei itse voi näkyä. ”Minä” ei eksistoi fysikaalisessa ajassa, vaan toisessa ajan variaabelissa eli ikuisuudessa. Ruumis on ”minän” variaabeli faktori. ”Minun se” eli ”minun maailmani” on objektien maailma; se muodostuu koko tiedostamani kognitiivisesta, niin sisäisestä kuin ulkoisestakin, todellisuudesta. Sama pätee vastaavasti ”sinuun” ja ”sinun se” -maailmaan. Eerikäinen selostaa Heimin metafysiikkaa selkeästi, tosin useissa kohdin toivoisi käsitteellistä syventämistä ja pikemminkin keskittymistä joihinkin nykytieteen ja nykyfilosofian kannalta keskeisiin teemoihin. Heimin systeemihän on saksalaisen metafysiikan perillinen ja sellaisenaan nykyfilosofian (ja -teologian) harrastajille tyyliltään ja käsitteiltäänkin vieras. Samalla se kuitenkin edustaa perinteistä saksalaista, synteesiin pyrkivää laaja-alaista oppineisuutta, joka nykypäivän akatemiassa on harvinaista. Nykypäivänä ”kaiken teoriaa” (”suurta kertomusta”) eivät yritä rakentaa metafyysikot vaan pelkät fyysikot. Heimin mielenkiintoisessa systeemissä – ja Eerikäisen esityksessä – voisi luonnollisesti puuttua moniin kohtiin (esim. ajan tai tietoisuuden tarkempi luonne), mutta esitän kommentin vain yhteen kysymykseen. Eerikäisen mukaan Heimin monistinen ajattelu tarjoaa varteenotettavan ratkaisun tietoisuuden ja aivojen suhdetta koskevaan ns. mind–body-ongelmaan. Ratkaisu perustuu siihen, että tietoisuuden ja ruumiin (aivojen) tilat kuuluvat objektivoituvaan avaruuteen ja ”minä” taas kuuluu objektivoitumattomaan avaruuteen. En voi tietää mitään ”minästä”, joka kuuluu ikuiseen nykyhetkeen. Kuitenkin nämä avaruudet ovat polaarisessa vuorovaikutussuhteessa, minkä lopulta mahdollistaa se, että minun se-avaruudella (objektivoituvalla avaruudella) on sekä fysikaalinen että fenomenaalinen ulottuvuus (s. 125). Heimin ratkaisu mind–body-ongelmaan Eerikäisen tulkitsemana on siis panpsykistinen. Itse en tässä valossa ymmärrä, kuinka transsendentaalisen egon (”minän”) lisääminen kuvioon edistää ongelman ratkaisua. Leo Näreaho |
|
|