Ikuisuus on ajassa, ja aika ikuisuudessa
Idässä muuttuva ja muuttumaton, ajallinen ja ajaton ovat yksi polaarinen todellisuus, jossa alku on loppu, ja loppu on alku.
Japanin shintoolainen ”virtaaminen” (流れ, nagare) eli muutos voi olla sempiternaalisen (loputtoman) pitkä tai lyhyt, mutta ei koskaan nolla, siis muuttuva aika on skalaarinen kesto: t > 0. Toisin sanoen auringon (jumalattaren) nousun ja laskun diurnaalisessa eli 24 tunnin rytmissä tapahtuu aina jotakin: iloista tai surullista – jonkin aikaa.
Kaiken ”virtaaminen” on siis diurnaalista kestoa tulevasta menneeseen ja (eikä ”tai”, niin kuin lännessä) menneestä tulevaan, aikaisemmasta myöhempään ja myöhemmästä aikaisempaan, alusta loppuun ja lopusta alkuun.
Havaittava muutos näyttää ikään kuin virtaavan sekä eteen että taaksepäin samanaikaisesti. Sillä ei ole niin väliä, onko tulevaisuus jo ollut, ja menneisyys pian tuleva, vai päinvastoin, koska itse virta pysyy muuttumattomana, ajattomana ja ikuisena. Koko todellisuus on jatkuvasti dynaamisessa ja polaarisessa tasapainossa.
Idän maailmankuvassa keskeisintä on kuitenkin sen ikuinen variaabeli (永遠, eien). Se ei ole loputonta kestoa, vaan pelkkä nolla, ajattomuus, siis ikuinen aika on T = 0.
Sanan kanji-merkit kertovat, että ikuisuudessa kaksi virtaa onkin yksi ja sama: ajaton ja universaali harmonia. Vihkisormus on mielestäni tämän ajattoman harmonian paras symboli.
Ikuisuus on ajaton. Kahden virran yhtymisen nollakohtana se on ikään kuin todellisuuden kiinteä piste, josta katsoen oivaltaa, että vaikka kaikki muutos näyttää tapahtuvan peräkkäin, ikuisuudessa kaikki tapahtuu absoluuttisen samanaikaisesti.
Kuohuva ja vain vähän aikaa juokseva elämänvirta syntymästä naimaikään ja vanhuuden siniseen iltaan asti, sekä siinä alkanut avioliittokin, kahden elämänvirran yhtymisenä, on ajattoman ikuisuuden hetki.
一年万年, Ichinen-mannen:
Hetkessä on ikuisuus.
Copyright © 2007-2018 Atso Eerikainen